Miltä tuntuu lapsen suru?
Mistä lapsi saa voimaansa surun, menetyksen käsittelyyn?
Olen tutustunut muutamaan lapsen suruaiheiseen kirjaan, joissa käsitellään lapsen läheisen kuolemaa. Päivi Franzonin Surusaappaat-kirjassa lapsi joutuu luopumaan syöpään sairastuneesta isoäidistään.
Tarinan herkkyys on mummon ja pojan välisessä tiivissä yhteydessä toisiinsa. Pojalle mummo on leikkikaveri, joka ymmärtäää häntä ja antaa hänelle luvan olla se mielikuvituksen rikastama lapsi, joka näkee mummon poskien uurteet kilpa-auton ralliratana.
Vaikka poika ei pysty ymmärtämään, mitä syöpä merkitsee, hän tietää, että se on jotain pahaa, joka lopulta vie mummon häneltä.
Koskettavan tarinasta minusta tekee pojan yritys selviytyä surun ylitse itse, omin avuin. Hän muistuttaa siinä nyky-yhteiskunnan aikuista, joka yrittää puskea läpi arjesta, vaikka on ylittänyt jo omat voimavaransa kauan aikaa sitten.Vanhemmat ovat syrjässä oman surunsa kanssa ja pojan tehtäväksi jää yrittää hukuttaa muistonsa ja ikävät ajatuksensa.
Suomalainen Surusaappaat nostaa pyödälle kulttuuriimme kuuluvan puhumattomuuspulman. Kuolema on eräänlainen tabu eikä sen puhumiseen aina riitä sanoja.
"Hän kiukutteli vanhempiensa varovaisen hiljaisuuden rikki polkemalla jalkaa ja huutamalla kovaan äänen sen, mistä ei saanut puhua.
Mummo oli kuollut. Kuollut!
Hän oli poissa ja puuttui Eemin elämästä.
Ja se teki kipeää!
Oivallus syntyykin siitä, että kun poika vihdoin uskaltaa tulla näkyväksi surunsa kanssa, hän saa vanhemmatkin avaamaan surumöykkynsä.
Äitiä oli pelottanut puhua mummon kuolemasta.
Hänelläkin oli murhemöykky sisällään.
Mutta äidinkin möykky oli vain kasvanut puhumattomuudesta.
Eemi oli auttanut äitiä sanomalla ääneen sen,
mistä kaikki vaikenivat.
Sari Airolan kuvitus leijailee tekstien sivulla, antaa yksinkertaisen, mutta kauniin sävyn käsiteltävälle kuolemalle.
Ps. Eemi oli minulle aivan uusi nimi. Emil-nimen johdannainen Eemi on kuitenkin ollut käytössä jo 1900-luvulta ja Suomessa Eemiksi nimettyjä on Väestörekisterikeskuksen mukaan yli 1100.