Lokakuussa 2015 elettiin jännän äärellä. Kirjalabyrintti julkaisi satukirjasarjastani kaksi ensimmäistä kirjaa "Hiiden valloittama talo" ja "Tiikerikakusta talonpeittoon".
Pienin askelin kirjat ovat päässeet e-kirjastojen lainauspalveluihin ja niitä on myös ostettu. Palaute on ollut myönteistä. Tähdistä päätellen.
Kirjoittaminen on elämässäni tänä aikana näyttäytynyt nousuina ja laskuina. Välillä sille on aikaa, välillä se on jäänyt sivuun. Mutta jossain takaraivossa se aina kummittelee.
Erään astetta rajumman laskuvaiheen koin, kun ymmärsin kärsineeni ns. aphantasiasta koko ikäni. Eli en pysty luomaa ns. elävää, värillistä ja liikkuvaa mielikuvaa mielessäni. Mielikuvani ovat sumuisia, mustavalkoisia ja hitaasti liikkuvia tai täysin still-kuvia tai niitä ei aina ole ollenkaan. Ymmärsin ja oivalsin haasteet, joita olin kokenut kirjoittaessani. Lohtua toi kuitenkin se, ettei asialla ole mitään tekemistä luovuuden ja mielikuvituksen kanssa ja on kirjailijoita/taiteilijoita, jotka omaavat saman ominaisuuden tai puutteen (kuinka sen haluaa ilmaista).
Olen kuitenkin tarvinnut aikaa sisäistääkseni tämän asian, esille on tullut kysymyksiä: Kuinka tämä puute näkyy teksteissäni? Onko suora ja toteava tapani kirjoittaa seuraus vai vain ominainen tyylini? Voinko oppia tyylin, joka olisi kuvaavampi, runsaampi ja herkullisempi? Kuinka paljon helpompaa kirjoittaminen olisi, jos pää tuottaisi kaikilla herkuilla olevia mielikuvia.
Olen myös ymmärtänyt, miksi sanat ovat näytelleet niin suurta osaa elämästäni, kuinka muutenkaan olisin hahmottanut itseäni, elämääni, ympäristöäni ja sisäistä maailmaani, laittanut asioita ja tapahtumia talteen, luonut muistoja, joita voin muistella myöhemminkin.
Voin kuitenkin olla hitusen ylpeä itsestäni, vajavuudestani huolimatta kirjoitin kokonaisen satukirjasarjan ja siihen on jo muutama jatkotarina pöytälaatikossa. Lisäksi raapustellut läjän saturunoja ja muita lyhyitä satuja.
