Runo on salaisuus

Runo on salaisuus

Runo sanan germaaninen alkuperä on tarkoittanut salaista tietoa, taikamerkkiä tai riimukirjainta.

Suomen kielen runo-sana (runoi) tarkoitti runonlaulajaa, tietäjää. Muinaisruotsissa runokarl tarkoitti tietäjää ja noitaa. Muinaisiirissä run-sana merkitsi salaisuutta. 

Lyriikka saanut nimensä kreikkalaisesta lyyra-soittimesta jolla runoilija säesti esitystään. 

Kirjoitettuna on löytynyt noin 2285-2250 eaa akkadilaisen prinsessan ja Taivaan ylipapittaren Enheduannan runoja ja häntä pidetään maailmanhistorian tunnetuimpana kirjailijana ja runoilijana. Tämä nainen eli noin 4300 vuotta sitten.

Suomalaiset loitsut ja kalevalamitta

Vanhin kirjallinen tieto itämerensuomalaisesta loitsusta on 1200-luvun Novgorodista. Kyseessä on tuohikirje, jossa on ilmeisesti salamaa koskeva loitsu. (Tuohikirje 292)

Loitsukatkelmia on säilynyt elävänä muun muassa lastenloruina. Oli ennen onnimanni –loru saattaa olla alkujaan loitsu. Lastenloruna kivunlievitysloitsun pätkä:

Mene kipu kiven kolohon,
alle paaen paakkuraisen;
ei kivi kipuja itke,
paasi vaivoja valita!

Alkujaan loitsu kuuluu näin:

Kiputyttö, tuonen neiti
joka istut kipukivellä
joen kolmen juoksevassa,
veen kolmen jakaimessa
jauhaen kipukiveä,
kipuvuorta väännätellen,
käy kivut kereämähän
kitahan kiven sinisen...

Alla tuulen suuntaa kääntävä loitsu:

Matti Kuusen mukaan ”tuhat vuotta sitten jokainen suomalainen hallitsi kalevalakielen, kuka paremmin, kuka hatarammin, mutta kukaan tuskin sen hatarammin kuin me hallitsemme kirjakielen.” Kalevalakieli oli epiikan, lyriikan, magiikan, häiden, karhunpeijaisten ja vuotuisjuhlien kieli, mutta sillä on sepitetty myös työlauluja, tanssi- ja leikkilauluja, rahvaanrunoja, sananlaskurunoja ja arvoituksia.

Loppuun vielä nykypäivän kalevalanmittaista runoutta lapsille: